Jukka Konttinen

Sydämen äänen kuuntelun myytti

Mainoksessa Jussi 69 toteaa ihailevansa niitä, jotka valitsevat tiensä sydämensä mukaan. Hyvä on, mutta toimiiko sydäntään kuunteleva aina oikein? Mitä sitten, jos se sydän sanoo väärin?

Sydämen kuuntelun ihanteessa on ajatus hedonismista, nihilismistäkin. Minun pitää päästä tekemään sydämeni mukaan, muista viis? Asia on mielestäni sukua Janne Saarikiven kolumnille, jossa hän kyseenalaistaa menestymisen tavoittelun elämänihanteena. Kuinka jokaisen pitäisi saada olla arvokas omana itsenään, ilman uraputkea ja kunniamitaleita.

Jos kuuntelisin sydäntäni, voisin herätyskellon soidessa vetää peiton korville ja ajatella, että menen töihin vasta iltapäivällä. Voisin ehkä irtisanoutua työstäni, myydä omaisuuteni. Perustaa sitten maailman kuuluisimman rockbändin ja lähteä maailmankiertueelle. Saisinko respectiä vaikka Jussi 69:ltä kun olin toiminut sydämeni mukaan? Sydänlihas ei kuitenkaan ajattele, aivot kyllä.

Lapsihan toimii melko lailla mielihalujensa, sanotaanko sydämensä mukaan. Jos lapselle tarjoaa makeisia tai voileipää, tämä melko todennäköisesti tarttuu makeisiin. Vähän aikuistuttuaan ja viisastuttuaan saattaa ajatella, että makeisien syönti saa nyt jäädä, sillä leipä ravitsee ja säästää hampaita.

On toki totta, että kaikki tekeminen sujuu paremmin, kun on sydän mukana siinä mitä tekee. Aivan kuten Pete Poskiparta kirjoitti vastineeksi aiempaan blogiini. Mutta miksi esimerkiksi tein nykyiset valintani, enkä lähtenyt tähtitieteilijäksi? Mm. siksi, että tähtitieteilijänä olisin todennäköisesti toiminut epävarmojen pätkäapurahojen varassa, valkokaulusköyhälistössä. Miksi en lähtenyt rockmuusikoksi? Luin, että Suomessa on tuhansia työttömiä muusikkoja. Täysmääräisen elantonsa kevyestä musiikista saavia varmaan muutama sata.

Menestymistarinat ovat mannaa mediaa kuluttavalle yleisölle. Janne Saarikiven sanoin: heidän tarinansa ei ole kovin edustava. Jokaista menestyjää kohden on varmaan satoja, jos ei tuhansia, jotka eivät ole saavuttaneet sydämensä unelmaa. Heidän tarinoitaan ei kerrota mediassa. Paitsi ehkä jossain lifestyle-osastolla jossa sankari kertoo onnen saavuttamisesta “aineellisesta luopumalla”.

Suurin ongelma lienee kuitenkin ne, jotka jäävät koukkuun haaveilemaan siitä päivästä, kun se oman elämän Jackpot sattuu kohdalle. Ei tarvitse kuin katsoa ruuhkia laulukilpailujen lämpiöissä – kuinka moni ilmaisee unelmaansa elättää itsensä laulamalla. Ehkä pari % saavuttaa sen. Onko näillä ihmisillä varaa uhrata vuosia tai vuosikymmeniä epärealistisen perässä juoksemiseen, yhteiskunnastamme puhumattakaan. Mikä tahansa muu työ on paskaduunia, kun jahdataan unelmaa?

Vain siksi, että kenties onnenkantamoisten avulla menestynyt artisti yleistää omaa kokemustaan. Harhakuvaa siitä, että menestys on monistettavissa kun vain kulkee sydämensä mukaan. Jospa tarve onkin päästä kehumaan “sydämensä kuuntelijana” omaa sankaruuttaan.

Omissa valinnoissani uskoisin olevan sekä sydäntä että järkeä. Uskon, että tällainen tarina on paljon edustavampi. Mutta kun ihminen on arvokas itsenään, ei sydämen kuuntelussa tarvitse olla erityisen sankarillista saatikka kadehdittavaa.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

Tämän blogin suosituimmat

Kirjoittajan suosituimmat Puheenvuoro-palvelussa