Jukka Konttinen

Isoisä, mitä oli kitararock?

Voin kuvitella pojanpoikani muutaman vuoden päästä kyselevän noilla sanoilla.

Viime aikoina on ns. Vanhan liiton rockia seurailevien kesken ollut puhetta viimeviikkoisesta Rainbow-yhtyeen keikasta, josta ansiokas yhteenveto tässä blogissa. Ko. keikkaa on kritisoitu paikalla olleiden toimesta siitä, että legendaarinen 73-vuotias Ritchie Blackmore ei enää ollut parhaiden vuosiensa iskussa. Jätti myös encoret soittamatta. Ko. keikasta löytyy tallenteita YouTubesta, ja myös Soundi-lehden artikkelin kautta. Nalle Österman kirjoittaa: ”Kun katsoo rockmusiikin kehityskaarta, alkaa koko genre tulla tiensä loppuun. Uusia megaluokan rockbändejä ei enää nouse parrasvaloihin, kun muut kiinnostuksen kohteet ovat vieneet ihmisten ajan sosiaalisten medioiden supertähdistä diskomusiikkia soittaviin DJ-tähtiin.” Onhan todettu myös, että Suomen kesän isoilla rockfestivaaleilla kuten Ruisrock tai Provinssi, pääasiassa on muu kuin perinteinen kitaravoittoinen rockmusiikki.

Ikään kuin vanavedessä, Washington Post-lehdessä oli pitkä juttu sähkökitaran kuolemasta. Kitaroiden myynti on laskenut (1,5 miljoonasta 1 miljoonaan viime vuosikymmenellä). Perinteiset merkit Gibson ja Fender ovat veloissa, Gibson jopa konkurssin partaalla. Sähkökitarahan on ollut olennainen elementti rockmusiikin nousussa 50-luvun rockista lähtien. Washington Post-jutussa alan konkari George Gruhn toteaa, että tarvittaisiin uusia kitarasankareita. 60-luvun lopulta lähtien Jimi Hendrixin, Eric Claptonin ja Ritchie Blackmoren kaltaiset kitarajumalat veivät sähkökitaran omiin sfääreihiinsä, ja kitarajumalointia taisi riittää 90-luvun puolelle asti (Eddie Van Halen, Yngwie Malmsteen, Steve Vai, Joe Satriani,…)  eri hard rock- ja metalligenrejen bändien kera. Kunnes rupesivat hiipumaan omiksi alakulttuureikseen, kevyen populaarimusiikin ns. mainstream-linjan siirtyessä räppiin, urbaanipoppiin ja hip hoppiin. Joissa uusilla kitarasankareilla ei ole virkaa.

Koska kitararock ei ole enää valtavirrassa, ei tällä voi olla olematta vaikutusta sähkökitaroiden menekkiin. Kuten eräällä Gibson-yrityksen kohtaloa pohtivalla videolla todettiin, Gibson on epäonnistunut tai ei edes kiinnostunut tuottamaan sellaisia kitaroita, jotka kiinnostavat nuoria muusikoita. Laatukitaroiden hintalappu on niin korkea, ettei niihin ole varaa kuin lääkäreillä ja lakimiehillä. Samoin kuin ns. robottikitara-kokeilut ovat epäonnistuneet (Min-ETune) koska näyttää siltä, että soittajat haluavat edelleen virittää soittimensa itse. Samoin kitarasepät ovat väittäneet, että Gibsonin laadussa on fuskausta. Jos Gibson Les Paul maksaa kaksi-kolme tonnia, voi hyvinkin kolmasosalla tuosta hinnasta saada riittävän laadukkaan soittimen. Ko. Gibson ei ole laadultaan kolminkertainen, vaan ostaja maksaa siinä ilmaa, brändistä ja imagosta (kuten esimerkiksi allekirjoittanut).

Todetaan, että kitara pitäisi tehdä kuluttajalle yhtä vaivattomaksi lähestyä kuin älypuhelin. Fenderin Andy Mooney kommentoi, että olisi hyvä saada pidettyä mukana harrastuksen parissa ne, jotka jättävät kitaransoiton noin vuoden aloittamisesta. Ja ovat kehittäneet mm. soiton opetustyökalun netin kautta. Samanlaisia netti-soittokouluja on Suomessakin, tosin epäilen, että YouTuben täysin ilmainen opetustarjonta voi olla näille haaste. Toista oli aika joskus nuorena, kun yritti opetella jotain sooloa hidastamalla vinyylin nopeutta, jolloin kappaleen sävelkorkeuskin harmittavasti muuttui ja täten siihen tarvittava kitaran viritys.

En näe itse syytä, miksi rock ja kitararock nousisivat enää valtavirtaan, vaikka toki en ole sitä mieltä, että genre olisi loppuun kaluttu. Ehkä sitten, kun nykyiset keski-ikäiset ja varttuneemmat eivät jaksa enää käydä keikoilla. Perinteisten kitarabändien kuten AC/DC tai Iron Maiden keikoilla nähdään väkeä kolmessa ikäpolvessa, joten uusia fanejakin on varttumassa. Kuten esimerkiksi 4-vuotias Onni Klamydian keikalla.

Vanhan liiton rokin puolustukseksi siteeraan myös Nalle Öestermanin toteamuksen Rainbow’n keikkaan ja kaltaistensa vanhojen nostalgisten bändien esiintymisiin: ”Se taas on tuulahdus sitä mennyttä maailmaa, missä musiikkiin suhtauduttiin vielä tulisesti ja intohimoisesti — ennen kuin mediat täyttyivät joutavien tusina-artistien ylistyksistä, joiden kädenlämpöisinkin esitys oli huikea veto jonkun television karaokeisännän mielestä.” Nykymedian runsastuneesta populaarikulttuurin roskatuotannosta olen itse kirjoittanut toisaalla.

Jos emme sitten jälkipolveni, kolmen sukupolven voimin lähde yhdessä jonkun ikonisen heavy/hardrockbändin keikalle, jolloin pikkumiehet saavat omakohtaista kokemusta kitararockista. Lapsille sovitetun Hevisauruksen keikalla en itse mukana ollut, vaikka Fröbelin palikat näyttävät vielä tehoavan selvemmin.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Käyttäjän Jukka Konttinen kuva
Jukka Konttinen

Kyllä tää on nähty ja kai tullut telkkaristakin pariin kertaan.

Käyttäjän HarriRautiainen kuva
Harri Rautiainen

Ennen rautalankabändien ja vahvistimien tuloa saksofoni oli merkittävä instrumentti 1950-luvun rock and Rollissa:

http://www.saxontheweb.net/Rock_n_Roll/RockSax02.html

Käyttäjän Jukka Konttinen kuva
Jukka Konttinen

Varmaan. Jimi Hendrix teki kokeiluja kitarasoundeilla ja efekteillä, takaperin nauhoittamalla jäljitelläkseem saksofonia.

Tämän blogin suosituimmat

Kirjoittajan suosituimmat Puheenvuoro-palvelussa

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset